Leivon parhaillaan korvapuusteja, ja nyt kun toi taikina tuolla kohoaa niin ajattelin kirjoittaa pitkästä aikaa blogiin. Tiedän, viime kerrasta on aikaa, mutta hengissä ollaan :)! Leipominen on tosin hieman hankalaa kun täällä ei ole kaardemummaa niin en tiedä tuleeko noista niin hyvän makuisia.. noh, se jää nähtäväksi! Ja mun perheellä ei ole desimittaa, taikinakulhoja, puuhaarukkaa tai käsivispilää.. käytännössä mitään. Eli tää eka kerta on tosi sähellystä, pitää koko ajan improvisoida ;) Illalla teen sitten makaroonilaatikkoa ruuaksi, mutta se on hieman helpompi valmistaa :)
Olen nyt viettänyt 6 viikkoa täällä valtameren ja päiväntasaajan toisella puolella. Noin viikko sitten minun hyvä ystäväni Hanna kysyi multa että miten mulla menee. Oli ihan kummallista sanoa että normaalisti. En voi uskoa miten nopeasti uuteen kieleen, kulttuuriin, ihmisiin ja elämänrytmiin voikaan tottua. Elämä on normaalia.
Ollaan Lulin kanssa nyt alettu käymään salilla, käydään kolme kertaa viikossa. Päivät menee koulussa, salilla ja viikonloput perheen ja kavereiden kanssa. Tänään tossa yhden aikaan kun nousin( katottiin leffoja 4 asti Lulin ja Franin kanssa..) niin tulin keittiöön istuskelemaan muun perheen kanssa ihan vaan olemaan. Siinä juteltiin niitä näitä, luettiin lehteä, leikittiin koirien kanssa, ihan sellaista normaalia perhe-elämää. Siinä tilanteessa en voinut muuta kun hymyillä, olin niin onnellinen että meinasin alkaa itkemään. Pari viime päivää perheessä on ollut aikalailla kaoottisia, äiti ja sisko on riidellyt ja ollut puhumatta toisilleen,molemmat on tosi pahoillaan minulle ja sellaista. Tänään kaikki oli toisin; viime yönä tajusin miten hitaasti aika menee, aamulla äiti tuli meidän huoneeseen ja kertoi että eräs Lulin lapsuudenystävä oli kuollut edellisenä yönä. Sen jälkeen äiti ja Luli ei ole riidelleet ja talossa on ollut todella rauhallista. Ikävää että pitää tapahtua noin hirveä asia että ihmiset tulevat taas yhteen.
Vaikka olen ollut täällä vasta sen 6 viikkoa, olen kasvanut henkisesti enemmän kuin ikinä luulin pystyväni. Ja vielä on reilut 10 kuukautta jäljellä. Asiat on täällä niin eritavalla kuin Suomessa, huonommin, mutta silti ihmiset ovat paljon ystävällisempiä, avoimempia. Iloisia. Ihmiset iloitsevat pienemmistä asioista, nauravat pikkujutuille, itkevät, näyttävät tunteensa häpeilemättä mitään. Se on ihanaa, olla osa jotain niin avointa, hyväksyvää.
Tänään taas vaihteeksi suunniteltiin kesälomaa ja matkaa, jonka suunta on etelä Brasilia! Ihanaa, en malttaisi istua koulunpenkillä näitä kolmea kuukautta ennen kesälomaa!! Jossain tammi-helmikuussa mennään noin viikoksi Brasiliaan perheen kanssa. PÄÄSEN RIO DE JANEIROON!! Unelmat voi toteutua jos jaksaa uskoa tarpeeksi, sen olen oppinut täällä ! Ollaan Riossa vaan päivä mut kuitenki pääsen käymää siellä :) Kierrellään kai etelä Brasiliaa ja käydään kattomassa eri nähtävyyksiä ja sillee, ihanaa :)
Lähdössä kouluun :)
La Vela Puercan keikalle 16.8!!
Nää opetti mulle taas tekee empanadaseja
Meiän etupihaa :)
Pusu ja hali kaikille sinne kotiin! <3






Ihana teksti Jenni! ♥ aivan ihana oikeesti :) mulla on sua ikävä, ja aina jos siel tulee vaikee hetki, ainaki tääl ausseis on yks joka ajattelee sua! <3
VastaaPoista